Ihana teksti sisustuskirjassa

Lainasin kirjastosta kirjan, josta olin jossain lukenut hyvät arvostelut:

 

Kirja oli hyvä ja siitä oli ihan pakko poimia pari osuvaa lausetta, kuten

 

"Mitä elämästäni kertoo se, että kotona on vuosikausia epäkuntoisia esineitä?"

"Siunattuja ovat he, jotka avaavat meille kotinsa, ja he, jotka ovat meille hetken aikaa kotina."

 

Mutta paras oli tämä kappale: 

"Olipa kerran keskeneräinen koti. Se tuntui huutavan: laita makuuhuoneen listat paikoillen! Vaihda keittiön kaapinovet tai ainakin vetimet! Rakenna kuisti, keksi jostain säilytystilaa, yritä oppia pitämään lehdet ja kirjat paikoillaan! Sen ääni oli kova, hermoja raastava. Kummallisesti se huusi sitä kovemmin, mitä väsyneempiä talon asukkaat olivat. Se yritti sytyttää riitaa asukkaiden välille, saada heitä syyttämään toisiaan. Milloin ihmeessä sinä saat ripustettua sen kaapin seinälle? Kumpi tässä oikein tekee enemmän kodin eteen?

Olipa kerran keskeneräinen koti. Se tuntui huomauttavan: voisit itsekin paremmin, jos pitäisit minut paremmassa kunnossa. Tämä koti on kuva sinun sisäisestä maailmastasi – miltä näyttää? Entä miltä näyttää ulospäin? Ei ihme, että nolottaa kutsua vieraita käymään.

Olipa kerran keskeneräinen koti. Se tuntui lupaavan: Jos vain saat keittiöön lattialämmityksen, tulet onnellisemmaksi. Jos laittaisit kylpyhuoneeseen suihkukopin ja tapetoisit makuuhuoneen uudestaan, olisi vihdoin viimein ihanaa. Tai jospa muuttaisit kokonaan muualle? Sitten vasta olisi helppoa olla hyvä ihminen.

Mutta kun oikein tarkkaan kuunteli, niin eihän se ollutkaan koti, joka sellaisia puheli. Jonkun muun oli se ääni, joka ahdisteli ja vaati. Kun oikein tarkkaan kuunteli, niin koti sanoi: Opettele taas unelmoimaan. Älä vaadi vaan haaveile. Odota ja tee työtä. Sinä et tule valmiiksi, ja niin on hyvä. Minä en tule valmiiksi, ja niin sen kuuluu ollakin."